Jos sen on oltava niin - Osa 2

Osa 1
Osa 3
Osa 4

”Oikein hienoa Martina, osaat jo tyttömäisiä maneereita”, virnuili Elisa. ”Martina? Ounasteluni siitä, että muutit minut tytöksi ovat siis totta.”, sanoi Martina tuohtuneena. ”Kyllä, muutin sinut parhaan kykyni mukaan ikäiseksesi tytöksi, ja oikein kaunis sinusta tulikin”, sanoi Elisa hymyillen. ”Teen sinulle naisvartalon tutuksi varsin perusteellisesti, niinhän hän sanoi. Toivattavasti hänen käsityksensä kauniista ei ole kovin outo”, mietti Martina, ja hieman kavahti jälkimmäistä ajatustaan. ”Hetkinen, eikös tämän pitäisi olla minulle katastrofi, kuten kenelle tahansa pojalle. Mitä siis väliä olenko kaunis vai ruma. Toisaalta ei voi olla haittaakaan, että saisin taas liikkua. Yritän siis vakuuttaa hänet, että olen rauhoittunut”, pohti Martina. ”On turha kuluttaa aikaa siihen, että kuvailisin olemustasi sinulle, on helpompaa, että katsot peilistä.”, sanoi Elisa. ”Lukiko se ajatukseni”, ihmetteli Martina. Martina tunsi jähmetyksen haihtuvan. Aluksi hän kokeili rintavarustustaan. ”Tuntuvatpa isoilta”, ajatteli, mutta katsoi sitten alaspäin ja tajusi myös käsiensä pienentyneen. ”Ole varovainen siirtyessäsi peilin eteen, et ole vielä tottunut korkeisiin korkoihin.”, varoitti Elisa. Martina siirtyi peilin ääreen lyhyin askelin ja mietti: ”Niin, minähän olen vielä alaikäinen. Mutta näissä tamineissa näytän kyllä sellaiselta tytöltä, joka ratkaisee tilapäisen rahapulan jollain muulla keinolla kuin pikavipillä. Miksi nämä verkkosukatkin?”. ”Mutta ovat nuo vaaleanpunaiset kukat rintaliivitopissani ja pikkareissani aika hempeitä”, tuumi Martina hymyillen. ”Ja kaunis hymykin minulla ja ihanat vaaleat hiukset... ...Hei! Mitä minä oikein ajattelen? En minä ole tyttö! Tämä on väärin! Vai onko?”, mietti Martina hämilllään.

Martina huomasi selkänsä takana nahkaisen sohvan, ja kävi siihen istumaan. ”Jos haluat tutustua kehoosi tarkemmin, niin siitä vaan, sinunhan se on.”, neuvoi Elisa. ”Jos tämä sittenkin on unta” pohti Martina ja päätti nipistää itseään käsivarresta. ”Auh!”, inahti Martina tuntien lievää kipua, ja hänen mieleensä tuli Eppu Normaalin lyriikka ”Tiedän mikään ei palaa ennalleen”[1]. ”No tuota en ihan tajunnut. On sinulla ennenkin ollut käsivarret ja tuntoaisti. Mikset mielummin vaikka katsoisi miltä rintasi näyttävät? Voit esimerkiksi vetää rintaaliivitoppisi olkaimet alas.”, ehdotti Elisa. ”Tosiaankin tuhma keiju, ja lesbokin. Toisaalta se saattaa auttaa minua saamaan varmuuden itsestäni, jos paljastan rintani tässä peilin edessä. Jos olen henkisesti poika, en varmaan pysty edes katsomaan niitä”, ajatteli Martina, tarttui rintaliivitoppinsa olkaimiin ja veti ne niin alas, että molemmat rinnat paljastuivat kokonaan. Ei tuntunut pahalta katsoa, päinvastoin. ”Aivan ihanat”, ajatteli Martina hymyillen. ”Ei mitkään hyttysenpuremat, muttei aivan valtavatkaan. No joo, ehkä ennemmin pienehköt kuin suurehkot, mutta en minä haluaisikaan raskasta velvollisuutta koko kylän ruokkijana.”, tuumi Martina ja hymyili entistä leveämmin. Sitten hän vakavoitui tajutessaan, että hänen ajatuksensa kulkivat yhä vakaammin sitä rataa, että elämä, tai niin sanottu elämä Martinina oli taakse jäänyttä ja hyvä niin. Hän yritti kehitellä tilanteesta kuplettilaulua: ”Se on menolippu, kun rintaliivit tippuu... No tuo oli kaksim... monipuolisia ajatuksia herättävää.”. ”Tarkastanpa sitten vielä alakerrankin. It's all gone Martin Brodyr”, ajatteli Martina entisen identiteettinsä muistoksi. ”No, eipä minun tarvitse enää häpeillä vehkeeni kokoa, tai siis pienuutta. Kaksi reikää on parempi kuin yksi, kai? Missähän vaiheessa kuukautiskiertoni on? Kai minulla sellainen on, olisihan kurjaa, jos en olisi lisääntymiskykyinen?”, mietti Martina, mutta ryhtyi kuitenkin vielä epäröimään: ”Olenko aivan varma tästä? Enkö haluaisi muuttua takaisin, vaikka Elisa tarjoaisi siihen mahdollisuutta?”

”Minulla on sinulle tärkeää asiaa”, aloitti Elisa, ja jatkoi: ”Vaikka olenkin tuhma keiju, en ole paha. En halua tehdä elämästäsi kärsimystä. Jos et halua olla tyttö, voin muuttaa sinut takaisin sellaiseksi kuin olit, sillä lisäyksellä että sinulla on vampyyrihampaat.”. ”Hei! Tuo ei ole reilua!”, protestoi Martina. ”No, okei juuri sellaiseksi pojaksi kuin olit. Mutta se on lopullista, mikäli minusta kiinni on. Sama koskee sitä, että haluat pitää sen habituksen, joka sinulla taikani ansiosta nyt on.”, sanoi Elisa vakavana. ”Paljonko minulla on miettimisaikaa”, kysyi Martina. ”Keskipäivään asti”, ilmoitti Elisa osoittaen käkikelloa, joka sijaitsi yhä sohvalla istuvaan Martinaan nähden oikealla olevalla seinällä. Aikaa keskipäivään oli alle viisi minuuttia. ”Tuosta siis tuli se tikitys, tai tulee edelleen, mutta ehdin jo tottua siihen”, mietti Martina. ”Alle viisi minuuttia aikaa tehdä todella tärkeä päätös. Tämä on vähän kuin siinä unessani, jossa alaston ihminen muuttui nopeaan tahtiin miehestä naiseksi ja päinvastoin, ja kuulin äänen ”Sinun täytyy valita”. Tuntuu oudolta, ettei tuollaisen unen näkeminen pahemmin järkyttänyt minua. Moni olisi varmaan miettinyt onko ihan seonnut.”, ajatteli Martina ja nousi seisomaan. Hän kompuroi muutaman askeleen eteenpäin, ja mietti:”Nämä korot ovat liian korkeat aloittelijalle. Äh, nyt tuhlaan kallista aikaa epäolennaisiin ajatuksiin. Mutta mikä sitten on olennaista?, mietti Martina vetäessään rintaliivitopin takaisin ylös.

”Voi luoja, kunpa saisin mieleeni jotain, joka antaisi varmuuden”, mietti Martina peilin edessä epätoivoinen ilme kasvoillaan. Äkkiä hänen mieleensä tuli kuva hämmästyneestä pikkutytöstä ja hänen äänensä, joka sanoi:”Mutta eihän Martin ole tytön nimi.”. ”Mitä ihmettä tuo oikein oli? Tiedän kyllä, että minulla oli lapsena kavereina paljon tyttöjä, mutta mitään tuollaista en ennen ole muistanut.”, ihmetteli Martina. ”Voiko tuo olla ihan feikki muisto? Jos ei, niin miksi hän sanoi niin. Voisiko todella olla niin, että viisivuotiaana ajattelin, että väärästä kehostani huolimatta minun on saatava olla yksi tytöistä. Mutta onko minulla mitään muuta muistoa, joka valaisisi asiaa lisää?” pohti Martina. Äkkiä hän muisti myös, kuinka oli päiväkodin pihalla leikkimässä tyttöjen kanssa, ja yksi tädeistä tuli sanomaan: ”Pitää sinun poikienkin kanssa leikkiä.”. Se oli kuin kylmä suihku niskaan, sillä Martin tiesi tasan tarkkaan, miksi se sanottiin juuri hänelle eikä kenellekään muulle tytölle. Eihän täti sitä kenellekään sellaiselle olisi sanonut, joka hänellekin oli tyttö. ”Ei ollut helppoa olla tyttö pojan kehossa, mutta onneksi en ole enää!”, ajatteli Martina ja nosti kätensä tuuletukseen. ”Tämä on selvä, mutta pitääkö minun odottaa kahteentoista, ennen kuin voin aloittaa uuden elämäni?”, mietti Martina. Äkkiä hän tunsi leijuvansa ja menetti hetkeksi tajuntansa.